Meren kohinaa ja mielen meditaatiota

"Tänään me mennään kyllä katsomaan merta vai mitä Mörkö?". Aina valmis partiopoika oli jo ovella odottamassa että mä tuun laittamaan kenkiä jalkaani ja hihnan hänelle. 

Pyysin äitiäni mukaan mutta se oli jo kerinnyt ystävättärensä luokse kylään, joten suunnattiin Mörkön kanssa kahdestaan auton nokka kohti mäntyluotoa. Matka päättyi Kalloon joka on todellakin näkemisen arvoinen paikka. Auto jätettiin parkkiin ja suunnattiin takarannalle jossa ei yleensä tähän aikaan vuodesta vielä kauheasti ole ihmisiä. Tälläkin kertaa saimme marssia pieniä polkuja ihan kahdestaan ja kuunnella lokkien kirkumista.  

Istuttiin ja ihailtiin merta ja aurinkoa ja yritin ehdottaa pappa-koiralle että sekin kokeilisi pientä meditaatio hetkeä. Mörkö, tuo pappa-koira, kohta 8 vuotta... Millainen se oli silloin neljä ja puoli vuotta sitten kun se meille tuli... Se kompastui ja kaatui omiin ja muiden jalkoihin, hihnaansa, vesikuppiinsa ja kaikkeen mikä nousi maasta edes sen pari milliä. Se ei ollut takuuvarmasti nähnyt koskaan merta koska se ei voinut ymmärtää että jossain voi vaan olla niin paljon vettä ja se ei todellakaan ollut mikään samoilijan kaveri.

Enää se ei kompastele tai kaadu kaikkeen, se nauttii vedestä ja menee jopa uimaan kunhan päällä on liivit ja joku ihminen on henkisenä tukena mukana. Se rakastaa metsiä, kallioita, kivikkoja, peltoja ja polkuja ja se todellakin olisi samoilijan kaveri. Tänään siellä kallioilla ja juurakkoisilla poluilla sitä seuratessani tajusin että siitähän on tullut todellinen kehonsa hallitsija, oman mielensä meditoitsija! 

Ei sen väliä, vaikka se ei halunnut siellä kalliolla istua paikoillaan vaan touhuta ja mennä. Mun mieli meditoi kun saan nähdä että se on onnellinen <3